Naamakarvat in my ass!

Karvoitus naamassa voi joskus olla vähän kauniimpikin. Kuva otettu hieman ennen karvojen pois ajamista…

Kone päälle. Pikainen vilkaisu Facebookkiin ja sitten kirjoitusohjelma toiselle näytölle. Vaihdankin muuten kirjoitusohjelmaa, ku tää Wöördi *ttuilee jostain tavutuksesta. No niin. OpenOffice tulilla. Siirrän samalla The Killers -yhtyeen laulajan soololevyä iTunesissa, että saan sen sitten siirrettyä iPhoneen, jotta voin kuunnella sitä lenkillä myöhemmin illalla, kun aurinko on sammunut ja minäkin uskallan mennä ulos. Niin tosiaan. Aion pitää päiväkirjaa naamakarvoista. Minun naamakarvoista.

Olen 28-vuotias mies ja periaatteessa minulla pitäisi kasvaa naamassa karvoja. No kasvaahan siellä, mutta ei niin kauhean paljon. Vilkaisen hievan painettua tietoutta Wikipediasta. ”Parta on useissa kulttuureissa liitetty viisauteen, seksuaaliseen kyvykkyyteen, korkeaan asemaan tai vanhuuteen, mutta myös ongelmiin.” Suurin osa näistä faktoista masentaa, mutta nuo ongelmat rupesivat kyllä kiehtomaan. ”Miehen karvoituksesta parta alkaa kasvaa rintakarvoituksen ohella viimeisenä.” No se kyllä pitää paikkansa. Onnettoman parran ja viiksien lisäksi omistan noin 7 rintakarvaa. ”Ne kehittyvät keskimäärin 18–25 vuoden iässä.” Siis Parta ja rintakarvat. Hmm. Olenko siis myöhässä? ”Parrankasvu johtuu hormoneista.” No siinä se tuli. Klikkaan hormoneista ja masennun. En minä jaksa näin paljon lukea.

Selaan sen sijaan lisää Wikipediaa kohdasta ”Parta”. Täältähän löytyy myös tämä teksti, jota olen huomannut itsenikin joskus siteeraavan: ”Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville…” Sukuvika on se kun suksi ei luista. Se on tultava toimeen sillä mitä on saanut. Ei minua ole koskaan harmittanut turpakarvojen puuttuminen. Päinvastoin. Ei ole mennyt aikaa noiden ”haituvien” sukimiseen ja rahaakin on kai säästynyt. Nyt tuo kasvu on kyllä mennyt jo siihen luokkaan, että pitäis lähes päivittäin ajella. Pitäisikö? Sen haluan selvittää nyt. Pidän kuvapäiväkirjaa aiheesta. No ainakin viikon.

Karvat ajeltuna. Päivä 1

Päivä yksi. Ajoin eilen karvat naamasta ja päästä. Pälvikaljuani peittelen ajamalla aina kaikki pois. Karvat on siinä vaiheessa, että niitä on hankala nähdä, mutta ne tuntee jos koskettelee. Ja minähän koskettelen.

Päivä kaksi. Viikset alkaa muodostua ja kuvassakin näkyy jo jotain. Puolisoni mielestä näitä ei vielä edes erota, mutta itse hiplailen karvojani pakonomaisesti lähes koko ajan. Löysin leuan alta myös finnin.

Päivä kolme. Sain otettua ensimmäisen kuvan, jossa myös karvat näkyvät. Pikku hiljaa myös nämä karvat alkaa hävettämään. Varsinkin kun lauantain keikkapaikka vaihtui ja lieksalaisen pubin sijaan joudunkin töihin joensuulaiseen ”yökerhoon”. Vielä viikko tai ehkä pidempäänkin. Poistun katsomaan BB-ekstraa.

Päivä nro neljä. Kuva näyttää siedettävältä, koska sen otti puolisoni.

Päivä neljä. Naamankuorinnan jälkeen jatkan viiksien kasvattamista. Kasvun huomaa nyt jo ihan hyvin. Jos minua hävetti eilen, emäntää on alkanut hävettää tänään. Pitää varmaan mennä olevinaan ”tuntemattomina” keilaamaan.

Päivä viisi. Helei. Tässähän aika menee. Tänään tyttärenikin huomautti, että ”hei sullahan on naamassa karvoja”. Kuulema pitäis ne heti ajella pois, koska on ”tottunut näkemään minut aina ilman karvoja naamassa”. Aja ne heti pois! No en aja. Vielä. On nää kyllä nyt ihan sika törkeet. Alkaa jo melkein itkettää. Sentti nenästä suuntaansa alkaa kasvaa ja klyyvarin alla ei ollenkaan. Anti-Hitlerit tms. Häiritsee jo ajamista (autolla), kun ei ole näihin itsekkään tottunut, niitä ”hivelee” sitten koko ajan. Okei, aika säälittävää, mutta minkäs teet. Tältä päivältä ei merkintää. Kuvaa siis. Tätä iloittelua jatkuu vielä. Öö. Neljä päivää, koska sitten tulee vastaan Kompostin deadline ja keskiviikkona on sellainen palaveri, että haluun näyttää ihmiseltä. Eli puoliväli ylitetty, mutta ei siltä tunnu. Huomenna kuvaa peliin. Hävettää mennä ulos.

Menossa on päivä nro 6.

Päivä kuusi. Kyllä mie arvasin, että ne on rumat, mutta että näin rumat. Enää kolme yötä ja ne lähtee.

Päivä seitsemän. Ei mainittavaa muutosta muutamaan päivään. Kai ne kasvaa, mutta niin kasvaa myös tämä kärsimättömyys niiden pois ajamiseen. Viikko karvojen kasvattamista takana ja henkisesti alan olla loppu. Ei tällaisia karvoja. Tyttären mielestä en ole enää komea ja emäntä nimittelee nörtiksi. Ajan ne tänään pois ja kommentoin huomenna ”miltä nyt tuntuu”.

Päivä yhdeksän. Ajoin karvat pois pari päivää sitten. Olo on ollut normaali. En kyllä ihan heti kokeile karvojen kasvua uudestaan. Huomasin, että ulkonäkö on kuitenkin minulle hyvin tärkeä asia ja jos se ei ole kunnossa, on hankaluuksia olemisen kanssa. Onneksi en ole töissä telkkarissa vaan radiossa.

Viimeisen päivän kuva. Otin itse kuvan ja siltä se näyttääkin.

LOPUKSI
Tiesittekö muuten, että amerikkalainen King Camp Gillette suunnitteli vuonna 1895 nykyaikaisen partahöylän. Vuonna 1903 Gillette myi 168 partakoneen terää ja vuonna 1918 myynti oli jo 70 miljoonaa. Mitä lie myynti tänä päivänä. Ja kelatkaa niitten terien hintoja! Plus että kuinka monta täysin parratonta kaveria te tiedettä ja naiset ajelee kaikki karvojaan. Ollappa nyt Kuningas Gillette.

* Tämä artikkeli on julkaistu joensuulaisessa pienlehti Eetterissä marraskuussa 2011 ja Kompostissa vähän sen jälkeen. Kirjoittaja on nuorisoradiokanava Oi fm:n tuottaja ja Eetterin päätoimittaja. Tämä on pidempi versio tekstistä.